Helsinki – Helsingfors
Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan e-kirjaa.
Miksi joku tai jotkut, oikeastaan puoli Suomea, asuvat Helsingissä?
Pakosta. Se on sana joka kuvaa hyvin kaikkea sitä ikävää mitä Helsinki todellisuudessa on ollut ja tulee aina olemaan. Pakko olla olemassa. Pakko käydä, pakko kestää kun ei muuta ole, pakko selviytyä kun muuten voisi joutua Turkuun kärsimään hengen matalaliidosta, ja vieläpä sillä hirveällä murteella kyyditettynä, mikä on Trumpin pakolaisille tervetuliaislahjaksi USA:han yrittämisestä lupaamaa vesikidutustakin kamalampaa, tai iltaa Matin ja Tepon sekä hymyilevän Ilkka Kanervan seurassa kuuntelemassa Paula Koivuniemen viskirähinää turkulaisomisteisessa Hesburgerissa yltä päältä Hesen soosseissa. Siksi pakko ei olekaan tätä vielä kamalampaa kohtaloa kammoksuessa tässä kuvatarinassa paha tai järkyttävän lopullinen unohdus, vaan miellyttävä ja hyväksyttävä välttämättömyys näiden kylmien tosiasioiden edessä vaihtoehdon kamaluudesta lisättynä vielä potenssiin kaikki turkulaishirviöt kerralla ala Arno Kasvi ja Cristoffer Taxell, Pepe Paasioista ja hänen Kirsti-vaimostaan nyt puhumattakaan, saati sitten (se taitaa olla jo liikaa) Janina Anderssonin tekopirteys ja ylikireä ääni. Siksi Helsinki on Turun jälkeen vuodesta 1812 ollut pysyvästi suomalaisten pääkaupunki. Ja suomalaiset ovat sitä lähtien tunnetusti olleet kaikkea sitä mitä turkulaiset eivät: vähän mitä ovat tai mille päälle sattuvat itsensä vääntämään kuka mistäkin kolostaan – turkulaisten ollessa aina vain sitä mitä he ovat oppineet apinoimalla ylempiään, rikkaimpiaan ja kauneimpiaan (tai mitä ovat heistä luulleet, sillä Turussa ei yleisesti puhuta, kommunikointi perustuu asemaan ja siihen monenko polven turkulainen olet, ja siksi kiitossanaakin luullaan vieraan suusta siksi vittuiluksi) olemaan. Helsinkiläisyys on itse asiassa aika nasta juttu ja kun siihen tottuu, ei siitä halua päästä helposti eroon, varsinkin jos saa asua Kasarmintorin tai Tähtitorninmäen rauhassa mihin ei koskaan eksy yhtään ainoa haisevaa ja rumasti mulkoilevaa pummiköyhäpetteriä, tai pahemmanluokan slummieinaria edes kuselle, vaan siellä voi edelleenkin rauhassa ilman vastustuskykyisten superbakteerien pelkoa, ulkoiluttaa omat talitiaisentamponififinsä, muodikkaat ihmisiä syövät jättiboakäärmeensä ja ne muut kalliit erikoislemmikit, kenenkään asiasta sen enempää huomauttamatta (mitä nyt usein naisten kauloilla vanhan perinteen mukaisesti vieläkin saattaa roikkua se sama lemmikinnahka, jota täytteellä itse ulkoilutat). Joillekin helsinkiläisyys on yhä silti epämukavaa ja häiritsevää, se voi olla slangi, ja siitä loogisesti seuraava fleda ja uskomaton röyhkeys – joskus jopa rikollinen. Ja rikollisista ei siksi kaupungissa ole puutetta: on venäläistä mafiaa, gaybaarit täyttäneitä virolaisia homohuoria, kiinalaisia ihmissalakuljettajia: mutta yhtä kaikki he ovat roska silmässä ja kivi kengässä, tai rikka rokassa, tai jalostuneempana ylimielisyys ja omanarvontunne ilkeänä kurttuna otsassa, poikkeuksena maalaisten arkaihoin ja anteeksipyytäviin ilmeisiin, joskus taas palanen omaa rauhaa ja hiljaisuutta kaiken älymölyn ristitulessa kuulokkeet korvilla raitsikassa, toisille viipyneitä katseita ja harkittuja silmänräpäyksiä kiusaantumisen välttelyä harjoitellessa, kolmansille se on pakkokimallusta ja imelä – Uotisen kaljun ihailua hakaniemeläisen lajinsa parhaan monihujari Harri Kiven pikkukaljun sekoilun ja ärveltämisen lomassa. Kaikkea tätä on Helsinki, ja toivottavasti onnekseen myös paljon muuta. Kaupunki osaa muista suomalaisista kaupungeista edukseen poiketen pitää ylpeästi päänsä pystyssä: kesäisin ulkona auringonpaisteessa kuivumassa talven märehtimiseltä kuin mattolaiturin mäntysuovalle tuoksuvat vastapestyt matot rannassa kuin rannassa, kaupungissa, joka on yhtä pitkää ja kiemurtelevaa rantaa rannasta rantaan päästyään, ihan kuin Tukholma on siltojen kaupunki, niin kuin Brodskyn unohduksen horisonttiin katoava Pietari on Pietari, tai Riika on harmaa pölyhiukkanen neuvostolinssien läpi katsottuna sillä hetkellä kun Albanian irstas kommunistidiktaattori Exver Hoxha kuoli silmänräpäyksessä kesken ripulointinsa matkallaan kohti maata. Helsinki on tuuli-, vesi- ja ilmakortteli korttelilta, kuin kivettyneiden luonnonvoimienaikamatka ilman turkulaisia oman ja ei-oman välissä kulkevaan alkukotiin nimeltä unohdus ja epäinhimilliset tunteen- ja sen pyhimpään nurkkaan, siinä mihin tarunhohtoiset esi-isiemme, ne joita turkulaiset kutsuivat vielä silloin peräkylien junttiloiden hölmöläisiksi, jotka yrittivät tuoda säkillä valoa pimeään, ja juuri siinä samassa paikassa me nyt istumme ja jurputamme somevihaa tosillemme toisistamme helsinkiläisten taksikuskien opettamalla suoralla tavalla maalaisten hajun vaatteistamme sadassa vuodessa pesseinä ja niin pääkaupunkiliaisna että tekee hyvää villasukissa saakka, jotka höperö maalaistäti on maalta joululahjaksi lähettänyt sadannen kerran jatkuvista kielloista huolimatta. Helsinki on myös tämän kirjan mustavalkokuvien kuvien itseriittoisen kylmänkalsea byrokraattikaupunki, se iänikuinen, mutta päivitetty, tsaristinen hallintokaupunki, jossa elämän hauskuus ilman viinaa, ainakin kaupungin surkeissa ja ulkomaalaisia täynnä olevissa nukkumalähiöissä on silkkaa teeskentelyä, se sama tympeän ylettömyyden maanpäällinen roskalava, jota virolaiskirjailija Jaan Kaplinski aina jaksoi muutaman vodkan jälkeen puhua tuntikaupalla pahaa.