Tallinna

Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan e-kirjaa.

Tallinnassa voisi ehkä elää jos siellä ei olisi venäläisiä!

Siinä missä Ruotsi on pikkurillimaa neiti sieväsineen ja piilotetun aggression varjovaltakunta, on Viro tympeän tylyyden ja piinaavan hiljaisuuden valtakunta piilotetun häpeänsä ja surkeutensa takia. Siirryin puoleksi vuodeksi kirjoittamaan Orlandoa, ja kuvaamaan Tallinna-kuvakirjaani Tallinnaan suoraan Tukholman lautalta seuranani vain kamera, kaksi tietokonetta ja koko muu maallinen omaisuuteni: neljä matkalaukullista muuta tavaraa (se on aina näky kun kärrään tätä “erikoiskuljetusta” läpi tullien ympäri maailmoja). Kuten aina, asiat järjestyvät kun uskoo niin käyvän, ja hyviä sekä mielenkiintoisia ihmisiä tipahtaa tuosta vaan taivaasta eteeni uusien seikkailujen merkeissä. Asuin Latvian kulttuuriattasean entisessä studiokellarikämpässä vanhan kaupungin takana JÄRVIGNE PEATUS VINEERI – raitsikkapysäkillä elokuvateatteri Kosmoksen takana. Ja kun ensimmäisellä viikolla tiedustelin kadulla eräältä 190 – senttimetriseltä vaaleatukkaiselta hepulta erään kasvisruokalan ja myymälän paikkaa, tämä hyväksi tyypiksi osoittautunut kokeilunhaluin sekopää jäi kokonaiseksi kuukaudeksi pyörimään asunnolleni, avaten samalla yhdellä kertahuitaisulla päin pläsiä koko eestiläisen mielen- ja sielunmaiseman eri kirjot omituisten ja hämäräperäisten ystäviensä ja salaisten klubien kautta. Mutta mitä porukkaa tallinnalaiset, ja nimenomaan osasto etniset eestiläisesti sitten oikein ovat? Ainakin vainoharhaisia ja taikauskoisia. Pelokkaita ja sisäänpäin sulkeutuneita, traumaattisia ja voimattomia – kiitos venäläisten ja Neuvostoliiton halvaannuttavan, moraalin sekä uskon yksilöön mädättäneen väkivallan ajan. On kai turha edes toistaa Nietzschen väittämää venäläisen kansanluonteen pahimmasta mahdollisesta alhaisesta ja ihmisyyttä rankasti häiritsevästä öykkäripuolesta vodkalla ja panslavismilla varustettuna suomalaisena, ja norjansukuisena, molempien kohtalot ovat näet niin mieleenpainuvan katkeralla tavalla kietoutuneet tämän oikuttelevan ja reistailevan itäisen suurvallan äkilliseen ja rajuihin mielenhäiriöihin vuosisatojen kuluessa niin elimellisesti, että voi hyvällä syyllä sanoa: maailma olisi toisenlainen paikka, jos itään kuuluvat venäläiset olisivat syrjäyttäneet länteen Venäjän halunneen voimakkaan Pietari Suuren vielä silloin kun siihen oli mahdollisuus, ja tyytyneet vain pajareiden nurkkakuntaiseen patriotismiin ja venäläisen talonpojan lasikaan välinpitämättömyyden siitä mitä siellä minne ei näe tapahtui. Tallinna on sekä vanha venäläinen kaupunki siinä missä se on ”taanien” eli tanskalaisten ja balttien että saksalaisten vanha hansakaupunki, jota vastapäätä Kuningas Kustaa Vaasa aikoinaan perusti Helsingin kilpailemaan Suomenlahden kaupasta heikoin tuloksin. Tallinna on venäläinen kaupunki harmaan ja vuosisatoja jatkuneen ristiriitaisen itä-länsi maaottelunsa takia. Sillä missä löytyy Bysantin kaarevia pintoja ja sipulimuotoja, vierellä kököttää sulassa sovussa renessanssin rohkeaa rehevyyttä, tai saksalaista uusgotiikka. Kaupunki vilisee ja kuhisee toinen toistaan tietämättömiä ja toisiaan vältteleviä etnisiä – ja uskonnollisia ryhmä näennäisesti toisilleen tilaa antaen siinä hiljaisuudessa, jota he vaikenemisen ja ristiriitojen välttelemisen nimissä toisilleen rakentavat suojamuureiksi vielä pahempaa odotettavissa olevaa kohtaan: Venäjän karhun, eikä vain yhden vaan sadan, tuhannen ja ehkäpä jopa miljoonaparia sotilassaappaissa – haluaja muuttaa takaisin näille marjamaille rellestelemään mielin määrin oman hullun halunsa mukaan. Siksi Tallinna on levoton, jännittynyt ja sieluton vaeltelija kahden maan kansalaisten ja ajatusten sekä toiveiden hetteisessä välimaastossa; eräänlainen epätodellinen rajatila toden ja tarun välissä, jossa itäiset korkeat poskipäät ja hevosenharjatukkaiset mongolinkasvot tuijottavat liikennevaloissa sorjia pellavapäitä kenenkään sen kummemmin haluamatta kurkistaa historian niihin romukoppiin, joista vain kirjasivistynyt virolaiskirjailija Jaan Kross “Uppiniskaisuuden kronikassaan” enää uskaltaa kirjoittaa. Tallinnan sydän on suljettu ja kätketty. Sitä et löydä toreilta ja ihmisten kasvoilta. Se ei ole lämmin eikä se hymyile. Siihen ei ole tarvetta eikä sillä ole varaa siihen. Se on jäykkä ja tapoihin piilotettu mykkyys ja eleettömyys sen tosiasian edessä, ettei tällä ristiinmarssitulla menneisyyden kaupungilla ole ollut pitkään aikaan muuriensa suojissa sykkivää sisälmystä, henkeä ja toiveita tai syvyyttä ohuen pintansa alle kätkettynä, muuta kuin pelkona ja murheena sekä nurkan takaa kurkistavana kuolemana, tai oikeammin: pahana muistona niistä menneistä ikävyyksistä, joille kukaan eikä mikään ei voi mitään, joista ei puhuta mitään, mutta jotka saavat vallan heti kun kaupungin valot sammuvat ja nukkuvat etniset tallinnalaiset alkavat yhdessä nähdä sitä samaa painajaisunta mitä he ovat nähneet vuosisadasta toiseen kuullen kaiken moniäänisesti saksaksi, ruotsiksi, tanskaksi ja suomeksi sekä venäjäksi. Ja unessa on vain pimeää, kuolemaa: sotilaita, marssirivistöjä, sulkeisia paraatikentillä. Julistuksia korkealta mäeltä, hiljaisia protesteja ja lauluja menneestä hyvästä ajasta, jota ei koskaan ollut, ja sekin mikä ei ollut, loppui niskalaukaukseen moskovalaisessa vankilassa. Ehkä siksi kaupunki uinuu ja odottaa pelastajaansa etnisten tallinnalaisten mielissä. Ehkä he siksi ovat hiljaa, odottavalla kannalla, että miten tässä lopulta käy. Vanha kaupunki on vain kuori millä kerätään rahaa kasvojenpesuun tämän rankan painajaisunen jäljiltä, sillä heti turistirysien roskalaatikoiden takaa irvistävät jo hampaattomat haisulit ja eriasteiset etniset ei-tallinnalaiset pummit ties mistä venäläisslummeista vodkantoive janoisilla huulillaan sinne raahautuneina rähisemään toisten samanlaisten maattomien ja tyhjien tollojen, näiden etnisten tallinnalaisten ikuisten mieliharmien kanssa. Ja kaupunki käy yhtä jalkaa huomiseen vailla toivo ja mahdollisuuksia muuttua ennen kuin uusi märkivä haava, uusi irtautuminen ja uusi liittoutuma, tai Trumpin sinne tänne järjettömästi poukkoileva viha murtaa muurit taas kerran etnisten tallinnalaisten ja eestiläisten joutuessa yhteisen pakon edessä hymyilemään, avautumaan tai jopa puumaan toisilleen, ihan kuten joskus kauan sitten, silloin kun he vielä eivät olleet venäläisten ihmisyydestä kuiviin imemiä tahdottomia suorittajia, jotka näkivät K-kaupan mainoksissa ikuisen tavoittelemisen arvoisen onnelansa ja coca-colassa taikajuoman lääkkeeksi ikävystymistä ja nuhruista idän hälläväliä-asennetta vastaan. Näistä asioista maan länsimaistunut ja virtaviivainen julkisuuskone ei hiiskahda sanallakaan. Ei tietenkään! Eihän se halua ampua itseään toiseenkin jalkaan, sillä se on venäläisten jäljiltä vielä pitkään haavoittuneena ja puolikuntoisena avuton maailman yllättävien myrskyjen keskellä ilman ystäviä, vaikutusvalta ja rahaa (No Money, No Honey, No Funny). Suuret etniset eestiläiset ajattelijat ovat vanhentuneet, löystyneet, antaneet periksi jo melkein kaikki tai kuolleet. Tallinnassa voisi siis ehkä asua, jos se antaisi periksi tämän valehdellun ja vääristellyn historiansa kummallisille väittämille, unohtaisi olleensa joskus aikoinaan tanner ja uhri yhtä aikaa ponnistelemalla Berliinin 20-luvun tyyliin huolettoman dekanssin varjolla eroon turhasta itsesyyttelystään ja surustaan. Muta ei! Tallinnassa ollaan hiljaa ihan kuten Suomessakin – kahdella kielellä, ettei vaan herätettäisi sitä pelottavaa nukkuvaa karhua, jolla on sänkynsä alla miljoona paria venäläissotilassaappaita, niitä joiden varpaat kuuluvat sankoin joukoin pitsiverhojen ja kurkkupurkkisten parvekkeiden valtaamien Mustamäen ja Lasnamäen joutilaille pummeille ja vodan suurkuluttajille. Juuri siksi vodkassa elää toivo paremmasta. Muutosta odotellessa koko kaupunki esikaupunkien slummeista keskustaan, on lohduttomuuden ja toivottomuuden lisäksi täynnä vodkan erikoisliikkeitä, joista parhaimmista, niissä joissa on jonoja ja aamukymmeneltä, löytyy yli kuuttasataa erimerkkistä vodkaa maailman eri laidoilta sammuttamaan sen hirveän janon, johon 47 prosenttia Tallinnan venäläisväestöstä jäi kun heidän suojelijansa poistuivat äiti-Venäjän huomaan Venäjän rajojen taakse odottamaan taas rauhassa ja kärsivällisesti kun käsky käy: sitä hetkeä kun on taas aika marssia pelastamaan omiaan tässä melkein venäläisessä kaupungissa, joka salaa vihaa itsekään sitä tietämättä omaa petturuuttaan ja pelkuruuttaan kaiken tämän väistämättömyyden edellä. Tämä viha ei kuulu eikä näy vanhan kaupungin torille, mutta se on juuri se näkymätön voima, joka on jähmettänyt kaupungin jäätävän huntunsa alle niin, ettei kukaan uskalla hymyillä uskaliaasti ventovieraalle (toinen syy on se, että eestiläisten hampaat ovat hoitamattomina rumia ja huonokuntoisia: valkoista purukalastoa löytää vain keskustan rikkaiden suosimista kuntosaleilta) tai poiketa ikävän kaavasta kesken suruajan, josta kukaan ei enää ota selkoa tai tiedä milloin se on alkanut tai milloin se vihdoin mahdollisesti loppuisi, vai loppuuko ikinä.