Orlando

“Meikäläisyys on täynnä fyysistä voimattomuutta ja henkistä saamattomuutta. Henkinen tekosyy oman ilon lykkäämisestä muiden puolesta ja hyväksi, jotta voisit osallistua itse turvallisesti tähän menetykseen. Lopulta sitä vain leijailee taivaalle muistona muuttuen yhdeksi niistä lukuisista silmiemme editse lipuvista huomaamattomista pilvistä mitä taivas on täynnä.”

Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan e-kirjaa.

Miä oon pahassa kusessa. Tätä tää on ollu koko ajan siitä asti kun eka kertaa monttuni aukasin. Aina sama juttu: miä paljastun heti surkimukseksi ja niitten superinhokiksi, eikä ees mee kauaa kun joku heikäläisfiksunokka hoksaa että oon meikäläisii, ja lätty alkaa jo lätisee, jos ei nyt ihan suoraan, niin ainaskii rankkana vittuiluna ja vähättelynä. Oikeesti siihen menee vain se kuuluisat kaks sekuntii ku mut luokitellaan jo menetetyksi tapaukseksi ja haavoittuneeksi enkeliksi, tai säälittävän helpok­si uhriksi ja jonninjoutavaksi tyhjäntoimittajaksi. Koulussa annoin jo periksi kiusaajilleni. Vittu siä oot niitä vai? – mulle jatkuvasti pihalla huudettiin ja tönittiin jonoissa. Ja mun kengännauhat sidottiin jumppatunneilla yhteen eikä minuu päästetty muiden poikien kanssa saaman aikaan suihkuun, eikä isona mihinkään muuhunkaan missä vaan oli yksi heikäläisistä. Nytkin istun vaan tyhjää nyhräämässä luukulta luukulle ravaten kun ei oo mitään muuta eessä kun eioota. Mulle ei oo ees tarjottu hylätyn juna-aseman hiirenpyydystäjänvirkaa. Älkää silti säälikö mua vaikka oonkin pahassa kusessa. Niin on heikäläisetkin. Ne ei vaan sitä paremmuudentunteessaan terävine kyynärpäineen vielä tajua. Me ollaan kusessa kaikki yhdessä niin meikäläiset kuin heikäläisetkin. Lohdutukseks voisin vaan sanoo, että mikäli tutkijoiden visiot toteutuvat, voi piakkoin omasta kusesta tehdä myös olutta ja olla kännissä päivät pääskytysten välittämättä siitä kuinka pahassa kusessa sitä itse kukin onkaan omien sotkujensa keskellä! Kuka tai ketkä sitten olivat tämäön tarinan Saatanat? Kukkien kastelusta se alkoi. Sitten koirien ulkoiluttamista. Nurmikon siistimistä. Pyörien korjaamista. Veneen maalaamista. Mökin vessan paskojen tyhjentämistä. Sitä miä kovasti tuolloin pohdin vakavissani. En ollut sitä koskaan tietenkään itse nähnyt. Kuullut vain enkä pitänyt kovasti kuulemastani. Se oli kovaääninen miämiä-maan asukki, joka oli ankkuroitunut paatuneisiin sydämiin ja vilpillisiin luonteisiin. Siksi se asusti kaikkialla sinussa ja minussa loiseläimen tavoin. Piipittävän äänen perusteella se vaikutti hyvää puheissaan kaikille petosmielessä lupaavalta pikkumaiselta byrokraatilta, jossa oli aimo annos kaikenmaailman turhan pilkunviilaajan ja salkkuvillen oksettavaa hajua, joka tyypillisimmässä kokoustelevassa ja tärkeileväisyydessään haisi etovalta kilometrien päähän ällöttäen kaikkia meitä lähialueen elämäjanoisia – ja makuisia taviksia.  Tämä nyrpeä ja hymytön kellokorttidemari sai hengittämisenkin tuntumaan tahmealta pakkosuorittamiselta; ettemme vain olisi tunteneet elottoman harmauden ulkopuolella olevaa vapauden huumaa, mikä olisi saanut meidät toisiin ajatuksiin jaloissamme olevista kahleista. Kenties hyppäämään se kuuluisa hyppy tuntemattomaan kerrankin vailla turvallisuudenkaipuuta, avoimia takaportteja, vilunkia tai silmänkääntötemppuja, puhdassydämisinä, ja avoimina uuteen maailmaan, valmiina hylkäämään omat valheellisuutemme ja rasittavat ihmissuhteet perhe – ja roolivankiloineen. Roistojen aika oli alkanut pahikset ottaneet vallan ja hyvät hävitetty melkein sukupuuttoon. W.H. Audenin runon peto suolsi suustaan vain siansaksaa kun ei osannut puhua. Siinä olikin avain tähän ratkaisuun. Siksi aloin epäillä kaikkea ympärilläni. Esimerkiksi kyseenalaistaen, että meikäläistunne oli hyödyllinen jos se vain oli kohtuullinen. Minusta näin oli vain, jos se oli luonnostaan hyödyllinen eikä alistunut heikäläisjärjen määräiltäväksi. Mitä vähemmäksi meikäläistunne tuli, sitä vähemmän se onnistui tekemään heikäläisille vahinkoa. Kohtuullinen meikäläistunne oli siis yhtä harmitonta kuin kohtuullinen heikäläisjärjenkäyttö? Huomasin myös sen, etteivät heikäläisten totuuksina tyrkyttämien oppien kaikki sivistävät vaikutukset olleet tarpeen meikäläisille, vaan pikemminkin päinvastoin kaiken inhimillisen kärsimyksemme alkulähde, koska meikäläinen heikäläisten talutusnuorassa tavoitteli lähes koko elämänsä ajan jotain, minkä saavuttaminen oli mahdotonta tai tarpeetonta näkymättömän heikäläisvallan piiloutuessa ovelasti mieliimme, jota rangaistiin huomaamattomalla ja hienovaraisella kontrollilla. Meikäläistotuus ja heikäläisvalhe olivat totta silloin kun ne olivat kielen, eivätkä olioiden ominaisuuksia, koska ei siellä missä ei ollut kieltä, ollut sen paremmin totuutta kuin valhettakaan, eli siitä seurasi kysymys: voisiko silti samalla puheessa meikäläisten ja heikäläisten välisessä kanssakäymisessä esiintyä pelkästään pyyteetöntä olemista? Siihen en uskonut.