My life as Kylie Minogue

Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan e-kirjaa.

“Nuori itäisen suomalaisen satamakaupungin lastenkotiin hylätty ulkomaalaistaustainen orpopoika joutuu visaisen tehtävän eteen, kun opettaja antaa hänelle mahdottomalta tuntuvan tehtävän kirjoittaa aineen perheestään, jota hän ei tunne, sillä hän ei ole kenellekään kertonut olevansa orpo ja asuvansa lastenkodisssa. Youtubesta tulee samaan aikaan kiinnostavampi Kylie Minoguen video ”Tour Aphrodite”. Hän tietää olevansa kaunis, mutta ei ole vielä päättänyt onko hän poika vai tyttö, ja siksi haluaisi mieluummin olla yhtä vapaa rajoitteista kuin Kylie Minogue omassa showssaan. Suomen ainoa queerkirjailija ja Ruotsin kirjailijaliiton jäsen Harald Olausen tuli tunnetuksi viime vuonna organisoidessaan vastalauseen hallituksen anteeksipyynnölle ilman tekoja lastenkotilapsien kaltoinkohtelusta, ja kirjoittamalla siitä kirjan ”Anteeksipyyntö ei riitä ja muita epätoivon esseitä”. Viime vuonna hän julkaisi myös ensimmäisen nuorille suunnatun queerkirjansa ”Kissojen kissat – queeravaruukissaseikkailun”, sekä jokaisen poikkeavan ihmisen erilaisuudenkokemukseen pohjautuvan ja koskettavan Orlando – romaanin, johon jälkisanat kirjoitti tunnettu queertohtori ja Helsingin yliopiston sukupuolentutkimuksen dosentti Antu Sorainen kutsuen Olausenia “Takapihojen Tolstoiksi”. My life as Kylie Minouge – romaanin yllättävä loppu ja kaunis kieli vievät lukijansa mukanaan uuteen ja kiinnostavaan todellisuuteen, unien ja unelmien kauniiseen maailmaan, missä kaikki on mahdollista ja totta. Kirja on tarkoitettu vauvasta vaariin kaikille kauneudesta ja hyvyydestä kiinnostuneille “harrypotterikäisille”lukijoille.”

Mitä jos sinä tulisit hetkeksi sisääni kokemaan ne samat sielun pelot kuin minä nyt kun taivas on  kylmä ja liitumaisen vaalean värinen ja minä olen luopunut kaikesta rasittavasta, liiasta ja painokkuudesta mitä tulee sen suhteen, että luulisin olevani jotain yksin keskellä muistojani, jotka eivät ole minun vaan sinun vaikket niitä itse tunnista, koska olet kulkenut silmät puoliummessa koko elämäsi luullen, ettei varomattomuus jäisi vastaisuudessa huomioimatta. Ja sitten odottamatta seisot hämärässä ja olet valmis. Ja taivaalta sataa ja mulla on hiki ja muistat miten rakastit kaikkea sitä mitä et muistanut. Päätä jomottaa ja on muutenkin ikävää. Ne on taas mun perässä ja jahtaa. Kuurupiiloja, oikoreittejä, kyökin kautta taloihin, eri aikaan kuin heikäläiset ettei muita häiritsisi, olisi tiellä. Juoksen ja juoksen enkä muuta voi päässäni huutaa lohdutukseksi se, että kaikki me harhailemme täällä yksin ja eksyksissä oikeita vastauksia monimutkaisiin kysymyksiin etsimässä. Mutta se ei auta valppaasta vastalauseestani huolimatta. Kukaan ei kuule, ymmärrä tai auta minua. Sinäkin olet jo muualla etkä olisi mitään huomannut vaikka olisit ollut vieressäni. Olet minun kimpussani. Olet minun painajaiseni ilmeettömien silmiesi kanssa. Ja sinun kätesi. Miten paljon kipua ne minulle tuottivatkaan ja sinä vain nauroit; aina vain perästä kuuluu sama huuto ja mekastus. Läähätän ja läkähdyn. Kohta en enää jaksa.  Ne vain huutavat – juokse poika juokse, ei se kuitenkaan mitään auta. Aina kun pysähdyt, me ollaan sun kannollais, ja kun jo luulit päässeesi meistä eroon, olemmekin taas lähelläsi. Eikä tämä pääty koskaan. Kun lopetat, olet alkupisteessä ja kun aloitat, olet jo lopussa. Lopussa olet koko jätkä ja mennyttä kalua varpaista korviin asti. Toivottavasti jonakin päivinä hurjaluontoisen oikeuden meri kostaisi puolestani, vaikka se olisikin ehkä silloin jo liian myöhäistä. Nousisi aallonharjanteina kiusaajieni päälle sylkien ne ammottavaan kitaansa kivuliaasti alleen hukuttaen. pinkomassa hurjaa rallia ympäri öisiä katuja veren maku suussa ja kuset housuissa. Minä pelkään! Pelkään aivan aiheesta henkeni puolesta, ihmisiä, huumoria ja syvyyttä mitä he käyttävät minua kohtaan tahallisesti väärin. Juoksen poika juoksen henkeni edestä ja huomaan ympäriltäni kadonneen ajan ja paikan määrittelemän ”minäni” muuttuen joksikin toiseksi ”minäksi; nyt epämääräiseksi uhriksi ja saalistettavaksi uhrieläimeksi, niin etten enää juostessani ole sama tunteva ihminen kuin tätä päättymätöntä matkaani joskus kauan sitten aloittaessani. Veressäni virtaa ikiaikainen saalistettavien kuolinkamppailun levittämä tuskainen epätoivo siitä, että elämäni mitä todennäköisemmin päättyi murskaavan ylivoiman edessä jossain lähitulevaisuudessa nilkan murtumiseen, horjahtamiseen tai väsymiseen kesken kaiken. Mutta minä en horjahda enkä anna helpolla periksi – juoksen ja kiihdytän nopeutta juuri silloin kun he ovat saamassa minut kiinni rasvakäpäliinsä. Juoksen rauhaan seksuaaliselta väkivallalta. Suljen silmäni ja teeskentelen etten koe ja tunne mitään, että olen vain kuollut ruumis vailla henkeä, muistia ja tunnetta. Ulkokuorelleni voitte tehdä mitä haluatte joka ilta valojen sammuttua niin kuin teettekin, mutta minuun ette sisälleni pääse sitten millään vaikka yritätte. Olen hiljaa, yksin ja sulkeutunut. Minä juoksen jotta saisin sinut ajattelemaan asioita, joista et koskaan puhu; syyllisyyttä ja seurauksia siitä mitä minulle teit. Katselen youtubesta Richard Gaddin esitystä ”Monkey see, Monkey do”, eikä siinä ole mitään kivaa tai kaunista, niin kuin ei sinulla eikä minullakaan meidän välillä, ei ylipäätään missään, ei koskaan, eikä tulisi koskaan olemaankaan. Hänkin juoksee poika juoksee, joka päivä hän poika juoksee, jotta saisi itselleen mielenrauhan, puolimaratoneja pään sisällä melkein joka päivä tuli perseessä kiire kannoillaan, silmissään ohikiitävät ihmisrauniot vain häilyvinä houreina kummitellen, leijuen sen läpi ja halki kuin olisit kasvattanut salassa nyt kevään kukkasten tavoin auenneet pienet siivet kantapäihisi, ja pingot niin kovaa kuin jaksat kauas tavoittamattomiin heltymätöntä ja säälimätöntä tuskaasi, kun sinut rikottiin ja sinuun koskettiin. Minä haluan kiihkeästi sinun juoksumatoksesi. Minut pitää kohdata varoen kun muutun juoksutossujesi alla kipinän syväksi ylistykseksi sillä hetkellä kun kitka murtuu väsyneen raudan tavoin, ja kovuus menettää ylpeän notkeutensa muuttuen vain kasaksi häpeilevää romua; hailakka aurinko vilauttaa hymyään ja meistä tulee se valo mikä ei lämmitä, ei lämmitä.