Kovaa peliä kulissien takana SDP:ssä

Demarit ovat perin kummallista porukkaa kuten olemme julkisuudessa huomanneet. He ovat itse typeryyttään munanneet oman hommansa ja sössineet kannatuksensa pohjalukemiin, mutta syyttävät siitä raukkamaisesti toisia. Kunnollisen analyysin puutteen takia demareiden ongelmat kasvavat tyyliin “kärpäsestä härkäseksi” ja siksi puolueella ei ole niistä ulospääsyä. Tätä yritettiin jo 90-luvulla ensimmäisten tappiollisten vaalien jälkeen, mutta demareille tyypilliseen tapaan vaalitappiota tutki itse vaalitappion aiheuttanut johto ja loppupäätelmänä oli se, ettei mitään virhettä ollut tapahtunut, ettei johtoa vain olisi syytetty. Tämä jos mikä on kummallista. SDP voisi halutessaan ja kyetessään hallita Suomea yli 30 prosentin kannatuksella seuraavat sata vuotta, jos sitä ei johtaisi selvistä pässinpäistä tehty lauma änkyttäviä, kuolaavia ja sössöttäviä ay-järjestökangestereita, jotka ovat kaapanneet vallan 90-luvulla samaan aikaan kun maan pysähtyneisyyteen ja ay-liikkeen ylivaltaan kyllästyneet ikäkausiens parhaat voimat jättivät polittiiset kentät lopullisesti, tai valuivat joukolla joko kokoomukseen tai vihreisiin. SDP:n toinen suuri ongelma on sen politikkojen heikkolahjaisuus ja mielikuvituksettomuus. Kaikki ei ole johdon syytä. Ei ole peilin vka jos naama on vino. Puolueen entinen näkyvä politiikko, Mikael Jungner väittääkin SDP:n koostuvan laumasta vahingoniloisia koulukiusaajia, jotka ovat ikäviä ja yksitotisia pahanilmanlintuja. Kun lusikalla on annettu, ei voi kauhalla vaatia. Kun aloin tehdä tätä kirjaa, Tarja Tenkulaa alettiin painostaa SDP:n järjestökoneiston sisältä, sillä siellä ei haluttu ulkopuolisten pöyhiä kuhisevaa kusiaispesää julkisuudessa. MUUTAN KANNET JA TENKULAA EI TÄSSÄ KIRJASSA HAASTATELLA, mutta kylläkin Uffe-skandaalista ja muusta SDP-roskasta keskustellaan. Ja ilmiö nimeltä poliittinen itsemurha ala SDP käsitellään 90-luvun alusta näihin päiviin asti perinpohjaisesti. Kirja alkaa siitä mihin “Epätoivon esseitä” loppuu Antti Rinnettä käsittelevän luvun kohdalla, sinä harmaana lauantai-aamuna marraskuun 19. päivänä 2017, kun SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on matkalla kotkalaisen lakimiesavustajansa Timo Nevarannan kanssa autolla Hyvinkäälle ilmoittamaan jatkohaluistaan SDP:n puheenjohtajaksi, ja samalla entinen SDP:n varapuheenjohtaja ja nykyinen Pohjanmaan demaripiirin varapuheenjohtaja, Tarja Tenkula, valmistautu katsomaan Ylen Areenasta suorana lähettävää Rinteen ilmoitusta yhtä jännittyneenä kuin kotonaan Kokkolassa uuden adoptiolapsensa ja miehensä kanssa Rinteen kaksi vuotta aiemmin syrjäyttämä Jutta Urpilainenkin. Tenkula on yhtä epätietoinen kuin kaikki muutkin SDP:n jäsenet ja kannattajat Rinteen jatkohaluista. Tenkula ei sitä sano ääneen, mutta kaikki sen tietävät. Tenkula ja hänen ystävänsä eivät ole olleet Rinteen aikana niitä kaikkein motivoituneimpia demareita, sillä kaikki ei ole mennyt heidän mielestään ihan putkeen sen jälkeen, kun Rinne, tai oikeammin sanottuna: epädemokraattiset juntat kuukausitolkulla näyttävissä mediakampanjoissaan – nämä saklaisten miesvaltaisten ammattiliittojen politrukit, kuten Vesa Mauriala, lopulta onnistuen syrjäyttämään nöyryyttävästi SDP:n sisäisessä palatsivallankumouksessa Tenkulan hyvänä ystävänä pitämän Jutta Urpilaisen. Monet Urpilaisen ja Tenkulan tukijat eivät enää sen jälkeen ole demareita äänestäneet. Rinteen edustama kova tapa hallita puoluetta harmittaa, ja erityisesti Urpilaisen saama epäoikeudenmukainen kohtelua kaivertaa vieläkin hampaankolossa Tenkulaa, joka Urpilaisen tavoin edustaa SDP:ssä Rinteen kaudella harvinaiseksi käynyttä koulutettujen kaupunkilaisnaisten ryhmää – sitä jonka sieluista taistelu on politiikassa käynyt kovana viime vuodet, sillä nämä ”sarisairaanhoitajat”, eri laskentatavoista riippuen – 50-100.000 liikkuvaa äänestäjää – ovat ratkaisseet vaalit kuin vaalit sitä lähtien kuin Tarja Halonen löi heidän äänillään täpärästi Esko Ahon dramaattisissa presidentinvaaleissa vuonna 2000. Silloin suositun Tarja Halosen kansansuosion aallonharjalla kaksitoista vuotta ratsastanut vanhakantainen teollisuus – SDP ei ole sama kuin nykyajan jälkiteollinen – SDP. Jotain on mennyt peruuttamattomasti pieleen puoluekentällä, ja se harmittaa niin Tenkulaa kuin hänen uskollisia tukijoitaan ja ystäviään ympäri maan. Siksi Tenkulan puhelin on soinut taas tiuhaan tahtiin viime viikkoina entisaikojen malliin, sillä kaikkia heitä yhdistää yksi ja sama huoli: SDP on joutunut krooniseen alaluisuun ja on porvareiden suureksi iloksi vastuskyvyttömänä altavastaaja kaikissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä ensimmäistä kertaa sitten 60-luvulta alkaneen nousukiitonsa. Soittajina on se vanha sama jengi tuttuja ja tukijoita, joiden kanssa Tenkula on tottunut kulissien takana purkamaan tuntemuksiaan siitä lähtien kun hän itse joutui vastavalittuna SDP:n varapuheenjohtajana (1991-1993) tahtomattaan myrskyn silmään keskelle puoluetta repiviä valtataisteluja, ja estämään äänestäjien keskuudessa epäsuositun Kalevi Sorsan nousemisen kansansuosikki Martti Ahtisaaren ohi SDP:n presidenttiehdokkaaksi. Tenkula on pannut puhelimensa äänettömälle, koska hänen vanha rasittava nuorisoliittolaistoverinsa, Paavo Lipposen eduskunnasta viime vaaleissa tipahtaneen Päivi-vaimon vaalipäällikkönä toiminut tunnettu naispuolinen ”Eero Heinäluoma”, mitä alatyyliseen järjestögangsterismiin ja perättömien juorujen levittämiseen tulee, SDP:n taattuun Minna Sillanpää missikaartiin kuuluva ”Noita Nokinenä” (Sosialistisessa Internationaalissa (mikä se on?) on kuulemma edelleenkin voimassa ns. Golda Meir-sääntö, eli jos joku demariakka alkaa näyttää yön pikkutunteina kauniilta, on syytä lopettaa neuvottelut siihen heti, sillä se on harhaa), tapailee soitella maratonpuheluja Tenkulalle aamukahvin lomassa, yrittääkseen väen väkisin nuuskia Lipposelle, josta osuvasti sanotaan: ”Kun Paavo Lipponen punnertaa, hän ei työnnä itseään ylöspäin, vaan maata alaspäin”, juorueväiksi SDP:n eliitin tapaamisia varten viljelemiensä jonninjoutavuuksien seasta mahdollisuuksia mollata kostoksi hieman yksinkertaisena ja tosikkona pidettyä helluntailaista SDP:n seinäjokelaiskansanedustaja Harry Wallinia, joka ei pitänyt siksi koskaan Lipposesta, kun Lipposen suututtuaan Mooses-tarinoista väitettiin kouluaikanaan lyöneen ateismi-innoissaan uskonnonopettajaansa päin lärviä niin että meinasi joutua erotetuksi koulusta. Kokonaan oma lukunsa on pohjanmaalaisten omana turhakkeena pidetty SDP:n Pohjanmaan piirin vaasalaispuheenjohtaja ja ministeriksi mihin tahansa hallitukseen omasta mielestään kelpaava pyrkyri nimeltään Matias Mäkynen, josta kaikki osapuolet kertovat tasapuolisesti hauskoja vitsejä illanvietoissaan vähän samaan tyyliin kuin aikoinaan SDP:n sorsalaisena perintöprinssinä pidetyn sähköasentaja ”Ahmed Ahneen” kyltymättömästä seksihimosta tai SAK:n imatralaistaustaisen väärän -Viinasen rakkaudesta kaikkiin ilmaisiin kallisiin lahjoihin. SDP:llä on syvällä sisällä järjestökoneistossaan piilossa kaksi pyhää tabua, joita varjellaan kuten aikoinaan pahanilkisiä juoruja Sorsan homoudesta jo Pariisin kaudesta 60-luvulta lähtien, joista homotoveri ja kulttuuriministerinä Sorsan nappulaliigaksi kutsutussa demarivähemmistöhallituksessa 1972 vieraillut kirjailija Pentti Holappa jaksoi aina kantaa huolta kolmen konjakin jälkeen demarihomojen suosimassa Yrjönkadun, vain miehille tarkoitetuissa kylpyläilloissa. Ensimmäinen on kulissien takana piilossa pysyttelevä henkilögalleria, joka on taruakin ihmeellisempää ja kiinnostaisi varmasti suurta yleisöä. Jos joku iltapäivälehtien sivuilla reviteltäisiin esim. nykyisin eduskuntaryhmässä töissä olevan ”lumpputyrkyn” vaiherikasta etenemistä työväen tyttärestä puolueen hampaattomaksi käsikassaraksi vastaamaan sosiaaliasioista, tai puolueen oman rahaston ”Bimbon Blondin” tovereille palkkioksi kiltteydestä ja uskollisuudesta puoluejohdolle jakamia verottomia piilopalkkioita.