Köngulær

Kongulaer on surun ja jäähyväisten kirja. Unelmat ovat karisseet ja ihmiset sen mukana. Jäljellä on vain pahaa mieltä ja yksinäisyys. Eivätkä muistot ole kauniita.

Kongulaer

Harald Olausen

Omistettu
Jorvelle

Platonin Valtion kymmenennessä kirjassa Sokrates painotti Glaukonille, ettei ihmistä saanut kunnioittaa enemmän kuin totuutta. Sitten Sokrates alkoi jaaritella jäljittelystä Glaukonille lukuisin esimerkein todeten tragediarunoilijan olevan jäljittelijä, koska hän oli kuninkaasta ja totuudesta lukien vasta kolmantena. Samoin muut jäljittelijät. Jäljittely oli Sokrateesta kaukana totuudesta. Ja se pystyi Sokrateen mielestä tuottamaan kaikkea nähtävästi siitä syystä, että se tavoitti kustakin kohteesta vain vähäisen osan, joka sekin oli Sokrateen mielestä pelkkää kuvajaista.

Sisällysluettelo:

 

1. Järjettömyys on sielun sairautta

 

Järjettömyys on sielun sairautta

 

Tabletissa lukee isolla:”En tiedä miten tässä näin kävi. Leijailin hetken kuin sakeassa hernerokkasumussa vailla mitään tunnistettavia aisteja millä olisin ollut jotenkuten kiinni turvallisesti ympäristössäni. Kuuntelin tänään putkeen lähes kaikki Jorven videot. (Töitä tehdessä kuuntelen aina joko radiosta puheohjelmia tai sitten höpötystä youtubesta). Kyseessä on transsukupuolinen antifeministi ja antitubettaja. Linkkaan tähän sulle sen ekan videon. Eka video on silleen mielenkiintoinen useista syistä. 1. Hän laittaa oman juttunsa silleen pakettiin, että on helppo nähdä millaisia videoita häneltä on odotettavissa. Pohja hänen sanomalle. 2. Hän on videolla vaivaantunut ja arka. Uusimmissa videoissa hän on semmoinen tyly ämmä joka heittää hyvää läppää. 3. Mä en pidä tästä yhtään sen enempää ku säkään todennnäköisesti, onhan se sentään sun entinen hoitos. Mut ei sentään mikään Jaru sun onneks! Joku tässä kuitenkin mättää ja oikein kunnolla joo kunnolla. Tiedätkö sä mikä? Mä en vaikka kuinka yritän kaivaa päästäni kaikki ikävät kokemukset, mitään en saa näkyviin. Kas kummaa. On ne verhot kai pimenneet (toivottavasti lopullisesti!) Silti tää kokonaisuudessaan on kannustavaa meille uusille youtubettajille, että itsetunto ja rohkeus kasvaa sitä mukaan mitä näitä videoita tekee vaikka ne ois paskoja, ennen kaikkea: vaikka tyyppi ois mitä on niin kuin tää sun transsukupuolinen antifeministi ja antitubettaja, entinen hoitos. Otetaan opiksi tästä ämmästä. Hei tekeeks muutens yhtään kipeetä ku vasta näin jälkikäteen saat tietää et se on noita?” Hän oli mitä oli, tai ei ollut: se riippui siitä millainen valo häneen osui tai oli osumatta. Parhaimmillaankin hän oli suotuisissa valoissa katseltuna vain jonkinlainen epämääräinen kimpale lihaa suurten luiden ympärille sikin sokin heitettynä lopputuloksesta välittämättä tuon taivaallistakaan, ihan kuin häntä ei olisi tarkoitettu julkisesti näytettäväksi, vaan ihmisten pelotteluun keltaiset hampaansa irvessä – eikä taatusti koskaan hymyssä. Asiaa pahensi ulkopuolisen silmissä, että hän ei katsonut koskaan suoraan silmiin, vaan pälyili aina muukalaisen kohdatessaan epäluuloisena otsa kurtussa koko muu olemuksensa jännittyneenä ja hukassa, ihan kuin aikoinaan ihmisistä säikähtäneet villikoirat ihmiskunnan aamunkoitossa nurkkaan ahdettuina valmiina iskemään hampaansa puolustuksekseen maapallon valtiaaksi halajavan uuden elinlajin kurkkuun raadellakseen sen yhdeksi suureksi verimössöksi. Ei! Tämä elämä ei ollut selvästikään häntä varten. Sitä ei oltu kirjoitettu hänelle: ei mitään sokeroituja satuja ala Cherebourgin sateenvarjot väreissä, kauniiden ja onnellisten nuorten kirmaillessa kohti luvallisten nautintojen yltäkylläisyyttä. Ei totisesti! Hän oli kaiken tämän vastakohta – ilmeinen ja siksi väistämätön vastavoima, ei muuta, niin hän itse ajatteli. Pienikokoinen, homssuinen, auringonvalossakin pelottava kaiken valon itseensä imevä musta aukko, jota katsoessaan ihmiset eivät nähneet ihmistä, kaikkea muuta, jotain sanoinkuvaamatonta kauhua ja pelkoa sekä tyhjää epätoivoa ja toivottomien kujien loputonta ahdistusta ja toivotonta ikävää. Ja kun hän käveli, hänen liikkeensä olivat nykivät ja hermostuneet, ihan kuin hän olisi vasta juuri hetki sitten koottu yhteen epäsopivista paloista tohtori Frankensteinin pöydällä, ja lähetetty ostamaan paikallisesta marketista puuttuva lihanpalaa itseensä läntättäväksi hälläväliä-asenteella: kunhan vain johonkin pantuna. Kaikkea tätä, ja hieman vähemmän ulkopuolisin silmin havaittuna, hän oli muiden mielissä; kuin arotuuli, hän ajatteli – villi yhtäkkinen puuska muistutuksena menneistä ajoista kaupunkien kiireiden keskellä läpi vaiettujen ja unohdettujen muistojen, sen enempiä jälkiä jättämättä sitä ihmettelevissä ihmisissä, vaikka hän pureutuikin tieten tahtoen muista piittaamatta viiman tavoin jokaisen vastaan tulemansa ihmisen solujen syvimpiin rakenteisiin, ihmisten tietämättä tai aavistamatta mitään, vain jatkaessa sitä samaa pakollista ja ikuista, mitä olivat sillä hetkellä kohtalonsa määrääminä juuri parhaillaan tekemässä ymmärtämättä, mikä heihin oikeasti meni ja ui syvälle sisään niihin onkaloihin, joista edes pitkälle edennyt tiede ei vielä tiennyt mitään. Ja kun he tämän hyttysenpistoksena pitämänsä kivun ja kohtaamisen jälkeen nostivat katseensa toisiinsa tuijottaen yhtä epätoivoisesti ja hirviömäisen alastomin silmin toisiinsa, kuin miten he olivat häneen hetkeä aiemmin vastaan tullessaan epäuskoisina tuijotelleet – juuri sillä kaiken kauheuden sadasosasekunnin tarkkuudella paljastavalla tavalla, kun aurinko ei häikäissyt heitä ja he näkivät ihmeissään hänen päänsä paikalla vain epätoivon imemässä ahnaasti ja luvattomasti sisäänsä kaiken hyvän ja valoisan. Silmissään heillä oli nyt vain synkkä kiilto kun he miettivät: löydämmekö me itse vai luommeko tosiasiat omissa todellisuuksissamme? Muistonaan tästä heillä oli viiltävän kivun tunne jostain epämääräisestä tuntemattomasta, mikä oli vasta pelkona, ja potenssiin sata kamalasta aavistuksesta, ihan kuin heidän muistinsa olisivat heränneet vaiettujen kipujen keskellä juoksemaan henkihieverissä maratonia heidän aivojensa sisällä aiheuttaen joka askeleella kivuliaita hyytymiä ja tukkeutumisia verisuonien seinämiin törmäillessään. Huomenna olisivat hänen viisikymmentävuotissyntymäpäivänsä. Eikä hänellä ollut minkäänlaista syytä tai haluja juhlia sitä, että tämän merkkipaalun jälkeen hänen olematon elämänsä olisi piakkoin ohi, ja jäljellä olisi vain hiljainen hiipuminen johonkin suureen välinpitämättömyyteen: väistämätön lisä tuntematonta odotusta kivusta ja tuskasta. Hän tiesi pitkästä kokemuksesta, miten tuskaa kärsivä ruumis osasi aiheuttaa paljon pahaa sielulle. Ja miten hapan ja suolainen lima ja muut kitkerät ja sapensekaiset nesteet pääsivät harhailemaan esteettä ruumin vanhetessa ja sen vastuskyvyn iän karttuessa kadotessa, ympäri hänen romuluista ruumistaan löytämättä ulospääsyä, jääden vain kiusallisesti hänen sisäänsä myllertäen ja myrkyttäen hänet sisältäpäin sekoittumalla tappavan höyryn muodossa hänen häiriintyneen mielensä ja kiusatun sielunsa muutenkin jo ennestään levottomiin ja poukkoileviin liikkeisiin, pahentaen tällä vain lisää hänen sielunsa sairauksia kohti räjähdystä ja sitä seuraavaa viimeistä porttia, ihan kuin hänen kokemillaan kärsimyksillä ei olisi ollut mitään inhimillistä rajaa, niin kuin ei ollutkaan. Niin hän teki päätöksensä “Olkoon vielä! Kestettäköön vielä tämän kerran nämä saatanan viisikymmentävuotispäivät. Olkoot nämä kaverikseni itse itseään kutsuvat teeskentelijät hymyssä suin itseään rivien välistä kehumassa, ja muita arvostelemassa pöyhkeillä titteleillään muistuttaen omista erinomaisuuksistaan ja hyvistä syntymäpaikasta tämän yhteisen aurinkomme alla. Mutta tämän jälkeen mikään ei ole entisensä. Sen lupaan ja vannon kautta kiven ja kannon: en minä eikä enää mikään muukaan! Ja niin hän otti ja lähti. Veti eteisen odottavasta naulakosta nuhjuisen columbo-takkinsa päälleen suunnistaen kaupungin taaimmaisen kolkan pahimpaan räkälään riehumaan ja jonninjoutavuuksia puhumaan muiden yhtä toivottomien ja epäkuranttien tapausten kanssa; juomaan yön pikkutunneille asti päänsä sekaisin unohtaakseen kaiken tämän, jotta voisi ajatella kerrankin kirkkaasti ja seuraavana päivänä kaiken juhlahumun keskellä syntyä uudelleen siihen elämättömään elämään, joka oli häntä jo viisikymmentä vuotta odottanut kuiskien koko ajan hänen korvaansa malttamattomana yhä kuuluvammin ja kärsimättömimmin. “Joko tänään?” Hän tiesi olevansa mennyttä. Lopullisesti. Elämä ei ollut enää entisenlaisensa eikä mikään maistunut hänelle siltä samalta uudelta ja viehättävältä kuin vielä hetki sitten, tai niin hän oli luulotellut itselleen, ennen kuin vasta nyt tajusi pettäneensä jatkuvasti itsensä uskomalla tähän valheeseen. Hän tiesi yrittäneensä sillä vain epätoivoisesti peittää sen karun tosiasian, ettei hänen elämässään oikeasti koskaan ollut kyseessä mistään muusta kuin tylsyydestä ja kärsimyksestä, vaikka hänelle juhliensa aattona monin makein suin oli vakuuteltu päätä silitellen loppumattomilta tuntuvien kaverirutistusten ristiaallokossa hänen omasta erikoislaatuisuudestaan ja tärkeydestään muille. Hän oli yksinäinen. Väsynyt ja epätoivonen mies, joka oli jotenkuten selvinnyt tähän saakka näistä tylsistä ja pakollisista hetkistä jäätynyt hymy jähmettyneillä kasvoillaan kuin epäonnistunut kasvojenkohotus. Ja kun hän oli jotenkuten selvinnyt tästä ja sitä seuranneesta masennuksesta syntymäpäiväjuhliaan seuraavana päivänä, hän uskaltautui katsoa vihdoinkin pitkään ja hartaasti peiliin, pelästyen, ei sitä että oli yhdessä yössä vanhentunut puoli vuosisataa, vaan sitä, ettei ollut aiemmin myöntänyt itselleen eläneensä kaiken sen turhan järjettömyyden keskellä, minkä hän oli itse omista epätodellisista haaveistaan ja toiveistaan itselleen luonut vankilakseen. Hän ei ollut ymmärtänyt itsessään olleen liikaa nautintoa ja tuskaa sisällään, kiiruhtaessaan ylenmääräisen riemun tai liian ankaran tuskan vallassa päättömästi kurkottelemaan elämän sattumanvaraisiin mahdottomuuksiin, eikä nähnyt tässä vauhtisokeudessaan väärille raiteille suistuneessa elämässään sen kaiken silloin kun sen aika olisi ollut. Sen hän nyt näki peilin edessä heijastuvan niistä eletyistä viidestäkymmenestä vuodesta, jotka vilahtivat hänen huuruisista kasvoistaan suihkunhöyryisen peilin lävitse piiloon tarkoituksellisen pahan unohtamisen keskelle parempia aikoja odottelemaan myöhemmin ihmeteltäväksi ja esiin kaivattavaksi muistojen kultaamina hyvinä muistoina. Hän oli elänyt elämänsä kuin päätön mies, joka ei pystynyt näkemään eikä kuulemaan mitään oikein poukkoillessaan tämän mieltään kuohuttaneen sokean kiihkon vallassa itse luomassaan täyttymättömien toiveiden hautausmaalla. Eikä hän siksi ollut kyennyt näkemään selvästi eteensä tai käyttämään järkensä jäljellä olevia hippuja silloin kun olisi ollut sen paikka, vaan mennyt menojaan ajelehtivan ajopuun tavoin omien mielihalujensa nostattamilla aallonharjoilla törmäyskurssilla kohti täystuhoa aiheuttaneita järjettömyyksiään. Siksi hän oli kärsinyt paljon tuskaa ja kokenut monia nautintoja näiden halujensa tyydyttämisyrityksissä ja niiden seurauksissa. Mutta suurimman osan kuluneita viittäkymmentä vuottaan hän oli viettänyt järjettömän hulluuden tiloissa näiden suurimpien nautintojensa ja tuskiensa johdosta. Hänen sielunsa oli ollut sairas ja mieltä vailla, koska sitä olivat hallinneet nämä mielihalut, ja niitä oli vaatinut vallan hänessä ottanut ruumis himoineen ilman henkeä vain omaa itsekästä nautintoaan tyydyttääkseen kohtuuttomissa nautinnoissaan.
Hän ei ollut sairas, eikä omasta tahdostaan paha. Sillä kukaan hänenlaisensa ei ole koskaan oikeasti sisältä paha. Pahuudeksi kutsuttu tila hänessä ja hänenlaisissaan syntyi himojen valtaamasta ruumiillisesta pakosta, sekä siitä tietämättömyyteen perustuvasta väärinymmärryksestä, mikä tapahtui vastoin hänenlaistensa sisäistä minää ja sen toivomuksia. Tämä hänenlaistensa järjettömyys oli sitä sielun sairautta, josta hän ei ollut tiennyt mitään ennen lähestyviä viisikymmentävuotispäiviään, tätä äkillistä heräämistä seuraavana aamuna tämän tajuamiseen suihkuhuoneessa huuruisen peilin äärellä omaa väsynyttä naamaansa katsoessaan.