Kokkola

Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan e-kirjaa.

Onko Kokkola tylsien vetelysten kaupunki?

Ei varmasti ihan niinkään vaikka se ensisilmäykseltä katsottuna sunnuntaiaamuisin sitä todellakin on aamukrapulassa ennen sitä hetkeä kun joutuu kohtamaan sen väistämättömän tosiasian, että edessä saattaa olla vielä tylsempi maanpäällinen helvetti vielä etovampien ihmiskuvatusten kanssa, jos on jonkun kumman syyn takia matkalla kepulaislestadiolaiseen pahaaoloa ammatikseen tuottavaan Pohjois-Pohjanmaahan, Vihantiin, Oulaisiin tai peräti itse ikävän ja muille mieliharmia päätehtäväkseen kokevan kammotusmaakunnan pääkaupunkiin, persläpeen joka väittää olevansa kaupunki nimeltään Oulu, vaikka kaikki hyvin tietävät sen olevan kallis ja hieman yksinkertainen K-kauppa nimeltään Koulu, jota hallitsevat K-linjan lestadiolaiset ja muu mielipa virsien kera yhteissopimuksella muiden melkein samanlaisten vaihtoehdottomien tylsimysten kanssa. Mutta pinan alla kytee ja roihuaa jyrinällä historialliset kliseet kertaheitolla romukoppaan heittäen voimakas pirunpuhuri Kokkolassakin, jossa Ykspihlajan työväennäyttämöläiset esittävät maailmalle olevansa edistyksen viimeinen lyhty ja majakka tämän kaiken keskellä, mutta eivät osaa kirjoittaa kunnollista suomea (heti kun tulee virhe he syyttävät siitä kieltitoimiston kokkolaista ääliöavustajaa ja väittävät että se on hyväksytty aikoja sitten tavaksi puhua suomea sillä ja sillä asetuksella, vaikkei sellaista ole edes olemassa) siitä huolimatta, että he joskus kauan sitten luulivat osaavansa esittää Haldor Laksnessin Salka Valkan muulle Suomelle koukuttavana kommunistiutopiana. Porvarillisessa ja kaksikielisessä Kokkolassa on muutakin halpaa huiputusta ja kansaakusettavia silmänkääntätempuja pullollaan kuin nämä älyn ja mielikuvituksen tummat varjot; kujsiset kujat, kertomattomat kaupunkitarinat kummittelemassa kivinmurikoissa ja jopa vieläpä menneen ajan unohdoksen häpäisemä aamukasteenlöyhkä siltä vuosisadalta kun kaupunki vielä oli omasta mielestään muita monin verroin parempi ja kykenevämpi ties vaikka mihin- ei ainakaan siihen tylsyyslatteuteen mihin kukaan nykykokkolalainen kepulaisdemari ei mielikuvituksettomuuttaan uskalla edes haaveilla pääsevänsä varsinkin kun päälle tulee vielä luterilainen happamuus ja ilottomuus, sekä lestadiolainen ihmisviha ja karmaiseva “Hirveän Hospodorin” markiisidesademainen seksinnälkä, mikä ei saa tyydystystään muuta kuin sen sairaimmissa muodoissaan häpeässä pakolla peiton alle sukulaisten kesken. Kokkola ei ole silti ihan kympin haista- paskakeikka, onhan kaupungista kotoisin näyttämötaiteemme uusi Ida Alhberg, Leea Klemola veljineen, sekä suomalaisen sosialidemokratian korruptoituneisuuden ja tylsän sisäsiittoisuuden liukumäen typerillä mulkoiluillaan ja “Rouva Puheenjohtaja”-kirjansa mauttomilla kansakoulunopettajaälyttömyksillään valmistellut viimeinen demaritotuuden likaiseen tunkioon valheillaan kuolonsuudellut miinasillanpääläinen demaritantta, Jutta Urpilainen adoptiolapsineen – demari jo ties monennessako (herrapartakoon ei ketään nykyisin onneksi kiinnosta!) nuorikotka-polvessa. Ei Kokkola siksi voi olla täysin kiinnostamaton turhake, vaikka näyttääkin epäonisen leipuri Matilaisen viimeöiseltä oksenukselta kun sitä Venetsialaisten jälkeen aamuhämärässä tietystä kulmasta sivusilmin katselee miettien syvällä sisimmissään, ettei täältä ole onneksi sentään kotoisin Jari Tervon Ilta-Sanomissa ykkösinhokikseen (myös aitokotkalaisten ykkösinhokki jo vuodesta 1994) nostama kirjallisuuskritikko Matti Mäkelä, joka parin kirjan verran onnistui leikkimään kirjailijaa apurahojen katkeamattoman alkulähteen löytämiseksi ja keksi idean alkaa kirjailijaksi ja kepulaiseksi aamukrapulassa eräänä aamuna vuonna nolla ja kuusi juuri Kokkolan torilla. Mutta yllätys yllätys hän ei ole siitä saanut vielä itselleen näköispatsasta (katsokaa aiheesta Karin pilapiirros): Mäkelä on harrastanut todistettavasti sen jälkeen Kokkolan torilla kepulointia, kapulointia ja kopelointia, kertovat pahat juorut, ja juuri siksi kaikki kaunis ja ylevä piti sen jälkeen tuhota Kokkolassa, ja muuttaa sosialidemokraattiseksi tasapäisyydeksi ja harmaudeksi suvaitsevaisuuden, tasa-arvon ja kaiken muun jonninjoutavan höpötyksen nimissä ihmistä kiusamaaan kuin kostoksi siitä, että Suomi on ollut jo yhtäsoittoa 100-vuotta yhtä kituva ja sen ihmiset kireitä kuin viulunkielet. Juuri Mäkelän takia Kokkolassa on paljon pinnanalaista vihaa, pahaa mieltä, hävinneiden typeryyttä ja voittajien ylimielisyttä, jota ei voi kuvata väreillä, vaan synkän varjon ja tumman unen mustavalkoisin kuvin, jotta voitte ne sieltä ajan kanssa poimia syvämieliinne kriittisyyttänne kirkastamaan Jari Tervon Uutisvuodossa viitoittaman tien hengessä. Kaikki tämä ja vähän muutakin kummallasiuutta kilpistyy näissä kahdessa toistensa vastakuvina olevassa kokkolaisrouvasta. Siksi tämä Kokkola-kirja. Jottei Mäkelä pääse sasstuttamaan enempää viattomia ja puhdasta kokemusta janoavia mieliänne. Kuvitelkaa silti mahdottomuuksia vaikka olisitte kokkolalaisia, kepulaisia, demuja tai mikä pahinta: Mäkelän ummehtuneita perskärpäsiä. Siinä missä Mkelä on omien sanojensa mukaan yhden mukakirjansa löysä pieru, Leea on lahjoiltaan ja karsimaltaan verrattavissa Pohjolan viimeiseen naiskuninkaaseen, Krsitiinaan, kun taas Jutan habitus ja vitutus kielii lähinnä pullansyömisen onnesta ja autuudesta Pohjolan viimeisen uskonollisen sekopään (Pyhän? ja katinkontit) Birgitan ankeissa jalanjäljissä, mitä tulee valheelliseen todistukseen maailman olevaisesta- ja ei-olevaisesta  luonteesta,tai sen käyttämisestä oman aseman kohottamiseksi ja perseensä lihottamiseksi muiden rahoilla ja muilta kunnian vieden. Kirja on siis mustavalkoinen kuvakertomus siitä mitä ei ole, ei tule, eikä koskaan tule olemaan, niin kauan kuin on olemassa näissä Matti Mäkelän ilkeillä sanoillaan pilaamia kokkoloita, ja niissä näitä mielikuvituksen pahimpia vihollisia ala urpilaisia, tai älyn jättiläisiä ala Ykspihjalan työväen joko mikä lie näyttämö, raikasta ilmaa pilaamassa meidän turistien kaasuttaa kovaa vauhtia ohi Kokkolan, koska vasta silloin tiedämme olevamme ihmisiä ja onnellisia sellaisia tästä kauhukokemuksesta ja ennen kaikkea siitä vapauttavasta tiedosta, ettei tähän kaupunkiin tarvitse koskaan tulla uudestaan: tähän hirveään valheeseen ja ikävään, minkä porteille itse Kristuskin olisi pysähtynyt, jos olisi ollut olemassa.