Epätoivon esseitä

Klikkaa kuvaa ja pääset lukemaan e-kirjaa.

Varastettu lapsuus eli miksi anteeksipyyntö ei riitä!

Lehdistötiedote STT:lle kansainvälisen lapsen oikeuksien päivänä 20.11.2016
Valtiota vastaan aletaan ajaa ryhmäkannetta

Entisen lastenkotilapsen, Harald Olausenin kieltäytyminen hyväksymästä hallituksen ministeri Juha Rehulan suulla sunnuntaina kansainvälisenä lasten oikeuksien päivänä tarjoamaa tekopyhää ja vastuuta laistavaa anteeksipyyntöä vailla mitään konkreettista kädenojennusta kaltoinkohdeltujen laitoslapsien kärsimysten korjaamiseksi johtaa ryhmäkanteeseen valtiota vastaa. Olausen kertoo saaneensa valtavasti omaa näkemystään tukevaa palautetta sosiaalisessa mediassa tämän päivän aikana ja perustaneensa ”Yksi kaikkien puolesta – kaikki yhden puolesta”-liikkeen ajamaan ryhmäkannetta kaikkien niiden muiden kaltoinkohdellun lapsen ja nuoren puolesta, jotka eivät hyväksyneet Finlandia- talolle kutsuttujen tapaan lämmintä kättä ja päänsilitystä kiitokseksi siitä, että ovat kärsineet ja keskittyneet koko elämänsä siitä aiheutuneiden arpien peittämiseen. Esimerkiksi minä olisin halunnut väitellä aatehistoriasta tohtoriksi, mutta se on ollut vaikeaa tällä elämän kestävällä matkalla, kun on ollut koko ajan tämä ”hullun akan häiriintyneen pennun” mihinkään normaalin yhteiskunnan kanssa kelpaamaton leima otsassa. Ja koska valtio hoitaa suomessa yliopistokoulutuksen, tyytyisin hyvinkin mielelläni vastaanottamaan viiden vuoden tohtorikoulutuspaikan vaikka Oulun yliopiston aatehistorian laitoksella, sanoo yliopisto-opintonsa kesken hallitsemattoman posttraumaattisen oireyhtymänsä takia jättänyt filosofian ylioppilas Olausen, joka on opiskellut mm. mainitsemaansa aatehistoriaa Ruotsissa. Jos en olisi joutunut läpikäymään kiduttavaa kurileiriä 2-vuotiaasta 17-vuotiaaksi asti, voisin olla tänä päivänä esimerkiksi aatehistorian professori. Ei se nytkään ole myöhäistä, mutta valtion pitää tulla tässä tapauksessa vähän vastaan, Olausen sanoo. Televisiosta tulee tänään kansainvälisenä lastenoikeuksien päivänä uusintana dokumentti ”Varastettu lapsuus”. Ohjelmatekstin mukaan vuonna 2013 ensi-iltansa saanut dokumentti vauhditti selvitystyötä: ”Väkivalta ja pitkät eristysrangaistukset ovat osa koulukotien historiaa. Tänään Suomen valtio esittää virallisen anteeksipyynnön kaltoin kohdelluille. Vuonna 2013 ensi-iltansa saanut dokumentti vauhditti selvitystyötä.” Medioiden voima on mahtava. Tein itse 90-luvulla Yle radiolle viisiosaisen sarjan rikosten uhreista, joilla ei ollut tuolloin mitään suojaa. Muutaman vuoden päästä eduskunta hyväksyi lain rikosten uhreista. Siksi tartuin heti tuumaan kun huomasin toissaviikolla Ylen nettisivuilta valtion pyytävän anteeksi kaltoin kohdelluiksi tulleilta sijaishuollon lapsilta juhlallisesti Finlandia-talossa ministerin johdolla. Herra ministeri olitteko ihan tosissanne? Katsoin juuri hetki sitten televisiosta suoran lähetetyn ministeri Juha Rehulan virallisen anteeksipyynnön mikä sisälsi sen kätketyn välinpitämättömyyden asenteen, mikä mahdollisti ja mahdollistaa tulevaisuudessakin kaiken pahan hyvistä puheista ja aikeista huolimatta. Hävetti ministerin puolesta ja tuli sellainen tunne, ettei hän ollut tosissaan tarjotessaan säälinsekaista eioota pahaa tehneiden viranomaisten viattomille uhreille. Olisin kirjoittanut huomattavasti paremman puheenvuoron. Puhetta kuvasti kolme sanaa: lässytystä, lässytystä ja lässytystä. Mistään oikeasta tai aidosta anteeksipyynnöstä puheessa ei ollut tietoakaan, ihan kuten ennakkoon odotettiinkin. Tyhjää lätinää ja yrityksiä sokeroida sitä häpeää, mihin housut nilkoissa yllätetty peruspalveluministeri oli joutunut. Ja kun hän ei kyennyt sanomaan mitään todellista, totta tai tarjoamaan oikeaa lohdutusta hyvillä teoilla, hän tunsi itsensä omien sanojensa mukaan puhujapöntössä alastomaksi syyllistyen tyhjien fraasien viljelemiseen (onneksi ei tarvinnut olla paikalla vaivaantuneena katsomassa tätä sirkusta). Tällainen silmänpalvomisasenne oli välinpitämättömyydestä ja silmänlumeesta hyveen kehittäneistä lastenkodeista kaikille lastenkotilapsille tuttu. Puhutaan julkisesti ihan toista mitä tehdään. Vielä pahempi asia oli pilkka, väkivalta ja kiusaaminen, jotka valitettavan usein tuli henkilökunnan toimesta myrskyinä vesilasissa. Meistä olisi varmasti tullut hyviä poliitikkoja, koska opimme ettei mikään hyvä ollut koskaan totta muuta kuin puheissa, ja kaikkeen mitä meille yritettiin syöttää kätkeytyi aina jollain tavalla kavala valhe ja petos, jonka maksumiehinä olimme me itse. Ihan kuten tässä hallituksen farssimaisessa kasvojenpesuyrityksessäkin. Rehula pyytää anteeksi edustajatoverinsa Mikko Alatalon ”Kiitos kaikille”- renkutuksen tyhjään tapaan niin ylitsevuotavan ärsyttävästi, että kun sitä on kuunnellut muutaman minuutin ja tietää joutuvansa kuuntelemaan vielä saman verran lisää, tekisi mieli pompata televisiosta vetämään turpaan tätä tekopyhää elvistelijää kaikkien kiusattujen, tapettujen ja raiskattujen lastenkotilapsien puolesta haudan takaa oikein kunnolla. Rehula ei puhu petoksesta eikä siitä pahuudesta ihmisyyttä ja inhimillisyyttä kohtaan, minkä valtio tarjosi lastenkotilapsien itsetunnon menettämisen ja muiden ihmisten kohtaamisen pelkona, joka syntyi valvonnan laiminlyönnin kovahintaisena muurina, ja mikä erottaa meidät yhä niistä muista normaaleista, joiden turvaksi on luotu käsite “mahdollisuuksien tasa-arvo”, mikä ei ole koskaan edes lähtökohtaisesti koskenut meitä. Ministeri Rehula. Eikä teidän mielestänne valtiolle velvollinen korjaamaan näitä vahinkoa, joita sen olematon valvonta on saanut meissä “valuviallisissa sai aikaan?” maassa, jossa juopoille on luotu miljoonia maksava kuntoutusjärjestelmä, ja se juoppous sentään on oman vallinnan tulos eikä niin kuin lastenkoti, mikä oli pakko kestää siihen asti, että sieltä pääsi 17-vuotiaana oikeaan maailmaan.

Kirjoitin ministerille kirjeen otsikolla: ANTEEKSIPYYNTÖ EI RIITÄ!

“Oletteko te siellä politiikassa täysiä idiootteja? Nöyryytätte meitä koulukotien ja laitosten lapsia vielä nyt aikuisina lisää sillä, että pyydätte meidät pällistelemään Finlandiatalolle sitä, että saatte maireasti pyytää anteeksi rikoksia, joista moni ei selviä koskaan. Antakaa meille mieluummin koulutus ja sitä kautta mahdollisuus elämään, sillä nuorena emme näihin pystyneet. Hävetkää! Anteeksipyyntö on täysin riittämätön toimenpide. Olen yksi kutsutuista, mutta jätänpä tulematta jos haluatte vain korostaa ja pönkittää omaa itsetuntoanne. Mitä anteeksipyyntö auttaa, ei mitään. Tekoja kiitos. Valtion laitoksiahan nämä olivat. Siksi tehdyt ja pitkään jatketut karmeat rikokset ovat myös valtion vastuulla. Jos kertoisin sinulle kaiken mitä koin, pyörtyisit etkä ikinä uskoisi.” -erään uutisesta kuulleen raivostuneen entisen lastenkotilapsen vuodatus Facebookissa.

Ministeri Juha Rehulan valtion puolesta kaltoin kohdelluilta lastenkotilapsilta tulevana kansainvälisenä lastenoikeuksien päivänä pyytämä anteeksianto ei riitä! Hallituksen ei tule tuudittautua siihen ajatukseen, etteikö kukaan meistä tuhansista silloin herkässä kasvuvaiheessa olleista ja kaikesta ympärillämme velloneesta pahasta huolimatta eloonjääneistä ihmistaimista nousisi vaatimaan korvauksia valtiolta. Vaadimme korvauksia niistä laiminlyönneistä, joita hälläväliä-asenteella löperösti valvontaan suhtautunut valtio salli tapahtua pikkulasten henkisen ja fyysisen hyvinvoinnin kustannuksella. Julmuuksia tapahtui toinen toistaan ikävimmissä, pahaa koko elämän tuottaneissa lastenkodeiksi kutsutuissa julmissa ja vankiloita- joista ei voinut paeta – muistuttaneissa kasvatuslaitoksissa. Niissä vallinnutta henkistä kiduttamista vääryyttä, väkivaltaa, seksuaalista pakottamista ja koko ajan pelossa elämistä voisi verrata kauheuksissaan ja piinassaan vain keskiaikaiseen sotatantereeseen. Muistoni Kotkasta, ja sen eräästä lastenkodista saavat ihoni vieläkin kananlihalle järkyttävyydessään. Minulta vietiin identiteetti ja kieli. Lastenkodissa minua kohdeltiin numerona. Mikään ei ollut omaa. Vaatteisiini oli ommeltu lastenkodin nimi muistuttamaan etten ollut edes ihminen vaan välttämättömässä pakossa muiden armoilla asuva ”olosuhteiden vanki”, jonka minä, yksityisyys ja tulevaisuudenennuste ei ollut heppoinen. Äidinkieleni ei ollut vielä tuolloin suomi, mutta minut pakkosuomalaistettiin laittamalla minut suomenkieliseen kouluun, vaikka Kotkassa olisi ollut tarjolla myös ruotsinkielinen koulu- Svenska Samskola, niin etten voinut kommunikoida ympäri Pohjoismaita olleen sukuni kanssa vasta kun aikuisena, kun olin käynyt eräässä ruotsalaisessa yliopistossa oppimassa takaisin jotenkuten äidinkieleni rippeet muutaman kymmenen vuoden viiveellä. Henkilökunta oli epämiellyttävää ja epäpätevää. Lastenkodin johtajan peitevirkaan valittiin sopiva, mutta epäpätevä ja vailla koulutusta oleva nouseva demaripoliitikko, joka käytti suurimman ajan työajastaan kokousteluun kaupungilla sekä yleviä sanoja ympäristöönsä viljeleviin yhteiskunnan parantamisseminaareihin pääkaupunkiseudulla. Eräältä tällaiselta reissulta hän toi lastenkotiimme Stalinin kasvatusideologin, Makarenkon opit. Johtajan, joka oli poissa koko ajan käytännön arjesta, sijaisena toimi niinkään aktiividemari. Hän huusi – kaikkien muiden lasten kuullen jäädessään häviölle väittelyissä kanssani – minun olevan ”hullun akan häiriintynyt pentu, josta ei tulisi koskaan yhtään mitään”, kuten ei perinteisesti hänen mukaansa muistakaan lastenkotilapsista. Hän tapatti kissani kostoksi siitä, että panin kampoihin ja nousin puolustamaan itseäni. Hänen mielestään olin “hävyttömästi kuriton kakara”. Kissani oli minun lisäkseni tullut naisen mukaan “hulluksi pelätessään ikkunalaudalla omaa peilikuvaansa”. Sinä päivänä lintsasin ensimmäisen kerran koulusta enkä mennyt lempiaineeni historian kokeeseen. Itkeä nyyhkytin koko päivän yksin siinä pelon ja ikävyyden ilmapiirissä kenenkään edes sanallaan puuttumatta tämän hysteerisesti riehuneen naishirviön hirveisiin tekoihin ja loukkaaviin sanoihin. Tämän episodin jälkeen nainen alkoi kiusata minua systemaattisesti, päättäneenä suistaa minut epätoivoon. Hän alkoi hommata minua kostoksi väkisin apukouluun, johon puoli lastenkotia oli sen ajan tapaan mukaan jo passitettu, kutsumalla lastenkotiin psykiatrin minua arvioimaan. Tämä samainen psykiatri oli passittanut lähes suomea osaamattoman tanskankielisen äitini hullujenhuoneelle muutama vuotta aikaisemmin, jonka vuoksi olin joutunut lastenkotiin. Ehdin lintsailusta kärähtäneenä kertoa ylitsepääsemättömistä ongelmistani kuitenkin onnekseni ymmärtävälle koulupsykologille. Tämä järkyttyi suuresti kuultuaan miten julmasti ja välinpitämättömästi minua kohdeltiin lastenkodissa. Hän otti yhteyttä kasvatusneuvolaan, jossa pari muuta yhtä järkyttynyttä psykologia päättivät pelastaa minut (suurkiitos psykologi Maija Kirvekselle, joka siirtyi myöhemmin Hyvinkäälle). “Herranjestas! Tällä lapsellahan on kolme kymppiä todistuksessa. ETTEHÄN TE VOI OLLA TOSISSANNE!”, olivat psykologit sanoneet yhteispalaverissa, joka lastenkodissa järjestettiin siirtämisekseni apukouluun. Valitettavasti lastenkodin johto oli kuitenkin tosissaan tehden hartiavoimin töitä osoittaakseen kuinka epäkelpo olin normaaliin kouluun. Onneksi olin silloin jo monessa liemessä keitettynä sen verran voimakas, että osasin etsiä apua muualta ja puolustautua. Muutoin olisin takuulla joutunut siihen työttömyys, huume- ja viina-, rikos- ja muuhun järkyttävään alakierteeseen, mihin yleensä kaikki tunnetasolla tapetut ja alistetut lastenkotilapset valmisteltiin heti oppivelvollisuuden jälkeen täyttämään maan muut rangaistuslaitokset -eli täsmälleen siihen mihin tämä nainen ja hänen kaltaisensa lastenkotien henkilökunta minut ja muut lastenkodin lapset olivat monet kerran “tyypillisenä parantumattomana lastenkotikohtalona” mananneet. Myöhemmin 90-luvulla, kun olin jo aikuinen ja muuttanut ensin Helsinkiin, ajauduin ymmärrettävästi poliittisesti eri puolella kuin entisen lastenkotini johtaja, joka oli vuosien saatossa edennyt lastenkodin jälkeen ensin vanhustenkodin johtajaksi. Sitten erään kotkalaisen sosiaalialan järjestön johtajaksi. Ja lopulta kaupunginhallituksen vaikutusvaltaiseksi puheenjohtajaksi, törmäsin Helsingissä siihen, että joku levitteli lastenkotiajoistani, minusta homona, ja äidistäni hulluna ikäviä juttuja korkealle taholle vaikeuttaen arjen elämääni ja työmahdollisuuksiani suuresti. Palattuani Kotkaan muutamaksi kuukaudeksi toimittajaksi, paljastui näiden ikävien juttujen lähteeksi tämä vanha lastenkotini johtajan peitevirkaa hoitanut demaripamppu, joka oli saman demarilehden hallituksen puheenjohtaja, missä minua julkisesti haukkunut ja sormeni purrut eräs korkea demaripamppu edusti SDP:n mediaomistuksia. Olin kirjoittanut kulttuurijuttuja aiemmin erääseen yhtiön omistamaan lehteen. Päätoimittaja kertoi minulle myöhemmin, ettei mennyt viikkoakaan, kun joku varta vasten tälle ikävälle asialle laitettu demarivaikuttaja oli soittanut hänelle “painostusmielessä” ja ihmetellyt miksi ylipäätään sain kirjoittaa heidän lehteensä. Painostus minua kohtaan paheni koko ajan ja röyhkeät demarit tulivat hävyttömämmäksi suhteeni. Esimerkiksi poistuttuani kerran seuraamasta kaupunginvaltuuston kokousta, perääni huusi kaupungin kakkosdemaripomo ilkeästi: “Käytkö samoilla lääkkeillä kun äitivainajasi aikoinaan vai onko pöpilääkäri vaihtanut ne jo sopivampiin? Näin hurjaa menoa ovat muutkin lastenkotilapset- ne harvat jotka ovat vielä elossa ja uskaltavat- surullisina ja häpeissään kertoneet. Kyseessä ei siis ollut mikään poikkeus, vaan enemmänkin maan tapa valmistaa kadotukseen tuomitut ihmistaimet vielä pahempaan mikä meitä yhtä epävarmassa ja meille epäedullisessa tulevaisuudessa odotti. Kauniit sanat eivät ole tosia eivätkä toden sanat kauniita. Kiitos ministeri Rehulalle kuitenkin hyvästä vihjeestä: on silti ylimielistä ja hävytöntä väittää korkean aseman suojasta ääneen, että valtio olisi muka pahoillaan, eikä sitten kuitenkaan tee edes pientä elettä korjatakseen syntyneitä vahinkoja. Siksi pelkkä anteeksipyyntö ei riitä. Rahallinen korvaus, olkoon se vaikka kuinka pieni, on vähintä mitä valtio voi tässä tapauksessa tehdä. Miksemme me viattomat ja syyttömät, jotka olemme kantaneet syyllisyyden, häpeän ja vaikenemisen taakkaa koko elämänne ja saaneet kärsiä ulkopuolisuudestamme emme muka olisi oikeutettuja vahingonkorvauksiin siltä valtiolta, jonka välinpitämättömyys omia kansalaisiaan kohtaan on saanut aikaan niin paljon surua, että vielä tänäänkin joka ikinen yö on useimmille meistä kamppailua pelkoja ja pimeyden varjoa vastaan? Minä aion ainakin pyhittää loppuelämäni tämän vääryyden korvaamiseksi.”